Töihin pyöräillessä pursuan tarmoa, hyvää tahtoa ja suuria suunnitelmia:

Tänään - vietän lasten kanssa laatuaikaa. Puhun kärsivällisesti. En hoputa. Kuuntelen, en vain ole kuuntelevinani ja ajattele samalla omiani.

Tänään - en aja omia etujani.

Tänään - teen työpäiväni kunnolla ja sen jälkeen jätän työn selkäni taakse kun tulen kotiin.

Tänään - kiinnitän huomiota puolisooni, kunnolla, en vain itsestään selvänä osana arkeamme.

Tänään - taas kerran on ilta ja päivä on mennyt ohi. En ole yhtä pienenpientä hetkeä ollut kiitollinen aurinkopölyn tuoksusta nuorimmaisen hiuksissa, en siitä että keskimmäinen tarvitsee niin kovasti äitiä, en siitä että he ovat.

Opinko milloinkaan elämään hetkessä?