kun työntää kätensä taikinakulhoon ja alkaa myllätä sämpylätaikinaa, ajatukset alkavat vaeltaa.
Millaisia lapsistani tulee kun he ovat oikein isoja?
Sanovatko he, että äidin porkkanasämpylät ovat parasta maailmassa vai vaativatko he äitiä ostamaan kaupasta ranskanleipää?
Lisään jauhoja ja kuuntelen taikinaa. Vaivaan ja työnnän nyrkillä. Mukiloin päivän raskaat ajatukset pois, venytän tilalle uusia.
Jos minulla, meillä, olisi oikein paljon rahaa, muuttaisinko pois, toisenlaiseen taloon? Haaveilen: ei niin kovin kaukana meiltä, melko rauhallisen tien varressa on hylätty talo. Sitä on alettu rakentaa ehkä vuosikymmen sitten. Pari vuotta sitten sen pihassa oli toimintaa, näytti siltä, että jouluksi joku pääsee omaan kotiin. Talon ikkunoissa on edelleen laudat, ovissa suuret työmaalukot. Mitä taas tapahtui? Onko se kovan onnen talo? Vai onko se talo jota rakennetaan hitaasti, lauta kerrallaan?
Jos minulla olisi rahaa, haluaisin sen talon. Laittaisin sen valmiiksi ja onnelliseksi, tekisin siitä kodin, valon ikkunalle ja tavallisen kodin lukot oviin. Muuttaisin jouluksi kotiin, missä lattiat vielä kiiltäisivät ja seinissä tuoksuisi tuore maali.
Jauhoisin käsin siunaan taikinani niin kuin äiti joskus on opettanut: anna meille tänä päivänä... ja palaan tähän hetkeen. Tähän maailmaan.