maailman suurin onni: syksyltä tuoksuva aamu, aurinko häikäisee silmiin. Matkalla päiväkotiin näemme hassun pikkuriikkisen koiran. Ja ison mustan koiran. Ja roska-auto odottaa kärsivällisesti että pääsemme portista sisään.
maailman suurin onni: että en halua mitään muuta kuin oman elämäni

Kääriydyn yön hämärään
tunnen sinut ja tutun tuoksusi
kirin kiinni arkea:
etäisyyttä väliltämme.
Tässä hetkessä,
kun maailmamme rajat ovat sormin tunnettavissa
ja seinällä tauluna öisen lähiön kajo,
pienen pimeänlämpöisen puheen aallokossa
kaikki on niin selvää.
Minä tahdon.

kauniista ilmasta huolimatta lähdin töihin bussilla. Matkalukemisena Kari Selenin Simpukan tähden, Vaellus Santiago de Compostelaan.
Jaksaisinko, osaisinko, uskaltaisinko pyhiinvaeltaa? Monet lähtevät yli kuukaudeksi, yli tuhanneksi kilometriksi vaeltamaan Ranskan rajalta Espanjaan, Santiago de Compostelaan.
Täällä kotona kävellessä taivaan katto nousee korkealle, ajatukset vaeltavat eikä ahtaudesta ole tietoakaan, mutta miten muualla - kaukana kotoa? Kestäisinkö päivästä toiseen ajatusteni kuminaa, yksitoikkoista kulkemista yksin tai vieraiden kanssa? Yhteisasumista, kylmiä suihkuja, väistämätöntä väsymistä?
Haluaisin yrittää vaeltaa viikon.
Kulkea hitaasti, harkiten. En yksin.

kaira jatkaa edelleen, en kuule edes omia ajatuksiani. Saati mitään muuta.

Viikon päästä elämä muuttu, vähän. Iloisesti. Olen silti huolissani siitä - niin moni asia muuttuu monimutkaisemmaksi, kiireisemmäksi, aikuisemmaksi.
Marginaalista maailmalle! Voi miten väsyneitä tulemme olemaan...

työpaikalla naapurihuoneessa kairataan. Öljyä tai kultaa tai muuten vain uudistetaan toimitilaa. Minusta tuntuu kuin joku ajaisi sähkövatkainta sisään korvastani ja takoisi vasaralla päälakeen samaan aikaan.

Inhoan meteliä. Se tekee minut levottomaksi.
Samoin liika hiljaisuus.