11.09.2006 - 11:52
maailman suurin onni: syksyltä tuoksuva aamu, aurinko häikäisee silmiin. Matkalla päiväkotiin näemme hassun pikkuriikkisen koiran. Ja ison mustan koiran. Ja roska-auto odottaa kärsivällisesti että pääsemme portista sisään.
maailman suurin onni: että en halua mitään muuta kuin oman elämäni
05.09.2006 - 12:53
Kääriydyn yön hämärään
tunnen sinut ja tutun tuoksusi
kirin kiinni arkea:
etäisyyttä väliltämme.
Tässä hetkessä,
kun maailmamme rajat ovat sormin tunnettavissa
ja seinällä tauluna öisen lähiön kajo,
pienen pimeänlämpöisen puheen aallokossa
kaikki on niin selvää.
Minä tahdon.
31.08.2006 - 10:10
kauniista ilmasta huolimatta lähdin töihin bussilla. Matkalukemisena Kari Selenin Simpukan tähden, Vaellus Santiago de Compostelaan.
Jaksaisinko, osaisinko, uskaltaisinko pyhiinvaeltaa? Monet lähtevät yli kuukaudeksi, yli tuhanneksi kilometriksi vaeltamaan Ranskan rajalta Espanjaan, Santiago de Compostelaan.
Täällä kotona kävellessä taivaan katto nousee korkealle, ajatukset vaeltavat eikä ahtaudesta ole tietoakaan, mutta miten muualla - kaukana kotoa? Kestäisinkö päivästä toiseen ajatusteni kuminaa, yksitoikkoista kulkemista yksin tai vieraiden kanssa? Yhteisasumista, kylmiä suihkuja, väistämätöntä väsymistä?
Haluaisin yrittää vaeltaa viikon.
Kulkea hitaasti, harkiten. En yksin.
28.08.2006 - 11:17
kaira jatkaa edelleen, en kuule edes omia ajatuksiani. Saati mitään muuta.
Viikon päästä elämä muuttu, vähän. Iloisesti. Olen silti huolissani siitä - niin moni asia muuttuu monimutkaisemmaksi, kiireisemmäksi, aikuisemmaksi.
Marginaalista maailmalle! Voi miten väsyneitä tulemme olemaan...
25.08.2006 - 11:03
työpaikalla naapurihuoneessa kairataan. Öljyä tai kultaa tai muuten vain uudistetaan toimitilaa. Minusta tuntuu kuin joku ajaisi sähkövatkainta sisään korvastani ja takoisi vasaralla päälakeen samaan aikaan.
Inhoan meteliä. Se tekee minut levottomaksi.
Samoin liika hiljaisuus.
24.08.2006 - 11:03
Töihin pyöräillessä pursuan tarmoa, hyvää tahtoa ja suuria suunnitelmia:
Tänään - vietän lasten kanssa laatuaikaa. Puhun kärsivällisesti. En hoputa. Kuuntelen, en vain ole kuuntelevinani ja ajattele samalla omiani.
Tänään - en aja omia etujani.
Tänään - teen työpäiväni kunnolla ja sen jälkeen jätän työn selkäni taakse kun tulen kotiin.
Tänään - kiinnitän huomiota puolisooni, kunnolla, en vain itsestään selvänä osana arkeamme.
Tänään - taas kerran on ilta ja päivä on mennyt ohi. En ole yhtä pienenpientä hetkeä ollut kiitollinen aurinkopölyn tuoksusta nuorimmaisen hiuksissa, en siitä että keskimmäinen tarvitsee niin kovasti äitiä, en siitä että he ovat.
Opinko milloinkaan elämään hetkessä?
22.08.2006 - 12:44
kun työntää kätensä taikinakulhoon ja alkaa myllätä sämpylätaikinaa, ajatukset alkavat vaeltaa.
Millaisia lapsistani tulee kun he ovat oikein isoja?
Sanovatko he, että äidin porkkanasämpylät ovat parasta maailmassa vai vaativatko he äitiä ostamaan kaupasta ranskanleipää?
Lisään jauhoja ja kuuntelen taikinaa. Vaivaan ja työnnän nyrkillä. Mukiloin päivän raskaat ajatukset pois, venytän tilalle uusia.
Jos minulla, meillä, olisi oikein paljon rahaa, muuttaisinko pois, toisenlaiseen taloon? Haaveilen: ei niin kovin kaukana meiltä, melko rauhallisen tien varressa on hylätty talo. Sitä on alettu rakentaa ehkä vuosikymmen sitten. Pari vuotta sitten sen pihassa oli toimintaa, näytti siltä, että jouluksi joku pääsee omaan kotiin. Talon ikkunoissa on edelleen laudat, ovissa suuret työmaalukot. Mitä taas tapahtui? Onko se kovan onnen talo? Vai onko se talo jota rakennetaan hitaasti, lauta kerrallaan?
Jos minulla olisi rahaa, haluaisin sen talon. Laittaisin sen valmiiksi ja onnelliseksi, tekisin siitä kodin, valon ikkunalle ja tavallisen kodin lukot oviin. Muuttaisin jouluksi kotiin, missä lattiat vielä kiiltäisivät ja seinissä tuoksuisi tuore maali.
Jauhoisin käsin siunaan taikinani niin kuin äiti joskus on opettanut: anna meille tänä päivänä... ja palaan tähän hetkeen. Tähän maailmaan.
21.08.2006 - 13:52
tajusin vasta nyt, että olin kopioinut ainakin tusinan sivupohjia kerralla. Nythän tuo näyttää vasta siltä kuin kuvittelinkin. Niin käy, kun on amatööri asialla.
Onko onnellisuus tunne vai aktiivinen mielentila? Onko se päätös olla tyytyväinen, seestynyt, kaipaamaton?
Minusta on.
Minä voin päättää, että kaikki mitä olen koskaan halunnut, on edessäni, tässä ja nyt. Ja minun tarvitsee vain olla onnellinen
21.08.2006 - 09:32
Rakastan loppukesän iltoja. Lähestyvän yön kosteus ja viileys kohtaavat päivän auringon ja kuumuuden. Hento utu painuu syvänteisiin, kylmä ja lämmin, hehku ja kosteus vuorottelevat iholla.
Lapset juoksentelevat pihoilla, viimeisiä kertoja ennen syksyn pimeitä.
Ilmassa leijuu kirpeä omenan tuoksu.
18.08.2006 - 14:14
vaikka huoneissa on ahdasta, unelmien katto on korkealla.
Käskyttelin lapset päivälevolle, torkahtelin hetken itsekin. Haluan syödä jotain makeaa, hampaissa rouskahtelevaa. Ryövään keksipussista kaksi keksiä, vaikka inhoan niiden ylivaniljaista makeutta, eivätkä ne tyydytä makeanhimoa.
Tämä on makeannälkää jota mikään maailman makeus ei pysty tyydyttämään. Se ei koskaan tiedä hyvää: päänsärkyä, ärtyisyyttä, väsymystä.
Ajattelen, että minun pitäisi mennä lukemaan lapsille.
|
Kirjoittaja
Taas yksi äitiblogi
|
